Vielä neljäkymmentä täytettyäni uskoin siskojen fuulaan, kuinka elämä alkaa nelikymppisenä. Voi toki alkaa, mutta parin vuoden kuluttua iskee keski-ikä ja se joka siitä itselleen riemua repii on tosi sitkeä. Tai mies.

Univaikeudet: nukahtaminen ei tuota tuskaa, mutta yön eri hetkinä on hyvä havahtua miettimään olennaisia asioita. Uskomattomat asiat muuttuvat tuossa aamuneljän aikoihin aivan ylitsepääsemättömiksi esteiksi koko elämälle.

Läski ei pala, venyy ja vanuttuu vain entistä eklottavammaksi. Hiukset irtoavat tukoittain. Hikoiluun ei auta edes apteekin patenttituotteet ja se hiki siis haisee! Ja tämä lyömätön fiilis, mikään ei huvita, mistään ei saa minkäänlaisia kiksejä, työn jaksaa juuri hoitaa, mutta kotona elämä on nojatuolissa neulomista pässisarjojen tulviessa tv:ssä.

Kunpa olisikin vain omat mokat mietittävinä, nyt pitää surra oman jälkikasvun reittejä aikuisuuteen JA olla huolissaan, tuntea suorastaan huonoa omatuntoa siitä, kun ei ehdi riittävän usein käydä vaaria piristämässä.

Entäs oma ulkonäkö, joka ei koskaan ole tuonut iloa. Nyt kun tajuaa, että nuorenahan sitä oli ihan tavallinen nätti tyttö, niin nyt sitten peilissä esiintyy kaikin puolin riippuva ikäihminen, jolla on edelleen finnejä mutta myös ryppyjä ja lumivalkoiset ohimot. Silmäripsiä on muuta lyhyt karva jäykästi tököttämässä.

Mariini sentään edistyy. Tykkään neuloa ohutta puuvillalankaa, jopa niin paljon että olen purkanut ja neulonut ja purkanut ja neulonut saavuttaakseni ideaalini. Mietin, tekisinkö malliin pitkät hihat. Mutta kukaan asunnossani mellastavista räyhähengistä ei ole vaivautunut ompelemaan tekokuitu yäk yäk –villurin kappaleita yhteen.